Olo on kuin jakomielitautisella tai mitä minä tiedän heidän oloistaan, ei minulla diagnosoitua jakomielitautia ole. Sisarhento on nyt ihastunut minuun, korviaan myöten, puhuu jo höpöjä että miten paljon minä merkitsen hänelle. On minunkin tunteet häntä kohtaan syventyneet, ikävä mennä jarrut päällä toppuutellen, voisinpa päästää tunteet täysin valloilleen. Ikävöin ja kaipaan meidän yhdessäolon hetkiä ja odotan jo seuraavaa tapaamista, saan sieltä juuri sitä kaipaamaani läheisyyden tunnetta ja myös tunnetta että on jollekin merkitystä. Voisimmepa viettää yhteistä aikaa enemmän eikä vain lyhyitä satunnaisia tapaamisia. Seksiin tämä juttu ei perustu, muutama kerta sitä on ollut ja toki sitä paljon haluamme mutta olemme tapailleet vain niin lyhyitä hetkiä ja harvoja kertoja, ettei siihen ole ollut aikaa. Miehistä itsetuntoa kieltämättä kohotti jo niistäkin saamani rakastelutaitojeni kehu. Tuntuu vaan vähän asiat mutkistuvan, salainen rakastajattareni rupeaa omissa ajatuksissa saamaan suuremman merkityksen kuin ehkä pitäisi.

Mikä tästä nyt niin jakomielisen tekee no se, että eilen harrastaessamme seksiä vaimon kanssa tuli tunne että ketäköhän tässä oikeastaan enää eniten pettää, vaimoa, sisarhentoa vai itseään. Vaimon kanssa jaan kaiken arkeen liittyvät rutiinit ja rakkauden tunnepuolen haen sisarhennolta, lisäksi kaikki muut deitit ja kirjetutut vie osansa. Saa nähdä minkälainen suhdesoppa tästä taas kehittyy, edellinen vastaavanlainen tunteita herättävä salasuhde kesti puolitoista vuotta, siitä selvittiin kuivin jaloin. Tässä rupeaa olemaan paljon samoja piirteitä, ainut vaan me asuttiin silloin eri kaupungeissa, nyt kiinnijäämisriskikin on paljon suurempi. Olen pohdiskellut taas viimeaikoina enemmän avioeroa ja sen vaikutuksia, varmaan aika todennäköinen vaihtoehto mutta mikä on sitten ajankohta, vai olisko kuitenkin jokin keino pelastaa avioliitto?